Oopperaa 20 vuodeksi

Varman päälle vai riskillä?

Kansallisoopperalla on nyt uusi taiteellinen johtaja - Lilli Paasikivi - ja ylikapellimestari - Michael Güttler. Huhtikuun alussa ooppera julkistaa kauden 2014-2015 ohjelmistonsa. Uuden johdon ansiosta  kiinnostus julkistettavaan ohjelmaan on tavallista suurempi, sillä antaahan se samalla viitteitä tulevien vuosien ohjelmistopolitiikasta ja sen painotuksista.

Tähän mennessä julkisuuteen tihkuneet tiedot ja Paasikiven haastattelut ovat painottuneet suuren yleisön mieltymysten huomioon ottamiseen pikemminkin kuin oopperan vakiokävijöiden toiveisiin. Koskivatpa nämä sitten uusia ja kiinnostavia produktioita tai kantaesityksiä, teosharvinaisuuksia tai kiinnostavia maailmanluokan ohjaajavierailuja.

Saattaa tosin olla, että uusi johto on tullut julkisuuteen varmat edellä ja suursyömäreiden toiveisiin vastataan vasta, kun rahoitus ja päättäjät on vakuuteltu populaareilla valinnoilla.

Paasikiven ensimmäinen oma valinta osui Giacomo Puccinin La Bohème -oopperaan. Kaudella 2012-2013 se oli kansainvälisesti kolmanneksi esitetyin ooppera. Suosituin oli Giuseppe Verdin La Traviata (Kansallisooperan edellinen produktio 1988) ja toiseksi esitetyin Georges Bizet'n Carmen (Kansallisooppera 1993 ja 2007). La Bohèmen edellinen ensi-ilta Kansallisoopperassa oli vuonna 2000. Vuoden 2000 esitys oli pelkistetty ja moderni, jota yleisö vieroksui. Siksi Paasikivi halusi tuoda suosikkioopperan näyttämölle tällä kertaa yleisön mieleisessä klassisessa muodossa. Paasikiven tavoitteena oli saada La Bohème, jota voidaan huoletta esittää seuraavat 20 vuotta. Tämä sopii toki hyvin tavoitteeksi perusteoksille. Palvelihan tyylikäs La Traviata ohjelmistossa kunnioitettavat 25 vuotta.

Miten ooppera onnistui tavoitteessaan, on nyt yleisön arviotavana. Oma arvioni La Bohèmesta on blogissani. Helsingin Sanomien arvostelija Hannu-Ilari Lampila kirjoitti, ettei aina tiennyt oliko ensi-illassa vai katsoiko kymmenen vuotta vanhaa produktiota. Hänen arvionsa voi kertoa hyvää ooperan asettaman tavoitteen kannalta. Katariina Lahden ohjaus on perinteinen, mutta realistinen ohjaus Pariisin synkkyydestä ei ehkä vastaa odotuksia iloittelua, jota yleisö etenkin toisessa näytöksessä on tottunut näkemään.

Puuttumatta tällä kertaa siihen, tulisiko suosia moderneja vai perinteisä ohjauksia - kummallakin on vankat kannattajansa, lienee aika selvää, ettei oopperan kansainvälistä profiilia luoda kantaohjelmiston traditionaalislla tulkinnoilla. Toki näille on kysyntää ja yleisölle tulee tarjota myös sitä, mitä se haluaa, eikä aina valistusta. Mutta onko rima asetettu oikealle tasolle, jos ensi-illan yhteydessä kysytään, onko kyseessä uusi vai kymmnen vuotta vanha produktio?

Maailmalla on oopperataloja, jotka perustavat maineensa ja ohjelmistonsa konservatiivisiin ohjauksiin ja tuotantoihin - kuten suurelta osin Metropolitan ja Wienin Valtionooppera -  joissa yhä esitetään 1970-luvun tuotantoja (Otto Schenk, Jean-Pierre Ponnelle ja Franco Zeffirelli) täysille saleille. Näiden talojen konsepti perustuu tähtilaulajiin, jolloin uusien laulajien sijoittaminen produktioon tapahtuu yhdellä tai jopa vajaalla näyttämöharjoituksella. Tällöin henkilöohjaus ja koreografia ei voi olla kovin monimutkainen. Oopperat esitetään musiikki ja kapellimestari edellä ja ohjaajan merkitys on vähäinen ja hänen tärkein tehtävänsä on palvella kapellimestaria ja laulajia mahdollisimman hyvin. Vanhoilla produktioilla voi olla myös aitoa kiinnostavuutta ja historiallista arvoa kuten esimerkiki Wieland Wagnerin 1950-luvun Lentävä Hollantilainen Kööpenhaminassa.

Kysymys on siitä, voiko ja kannattaako ohjelmiston suunnittelussa pelata varman päälle? Onko mahdollista ja tarkoituksenmukaista tilata perinteinen ohjaus ja lavastus, jota voidaan näyttää seuraavat 20 vuotta? Hyvä niin. jos lopputulos on tasokas. Riskinä saattaa olla, että tyydytään liian vaatimattomaan.

Toisaalta saattaa olla viisastakin, että suosituimmat teokset esitetään perinteisinä. Tällaisia voisivat olla La Bohèmen, Carmenin ja La Travitan ohella Taikahuilu, Tosca ja Figaron häät. Omasta mielestänu ns. historialliset oopperat olsi syytä pitää aikakaudessaan (esimerkiksi Tosca ja Don Carlos).

Toistaiseksi Paasikiven tulevista linjauksista on kuultu, että La Bohèmen ohella ohjelmistoon on tulossa musikaali Oopperan kummitus (2015) ja mahdollisesti operettia sekä uusi produktio Figaron häistä. Aika kevyttä ja perinteistä.

Palapelia tasapainottaa huomattavasti, jos Patrice Chéreaun ohjaama ja Esa-Pekka Salosen johtama Elektra tulee luvatusti kaudella 2015-2016 ja jos Richard Straussia juhlitaan myös muutoin kuin kevään Ruusuritarin muutamalla esityksellä. Kiinnostuksella odotetaan Paasikiven - erinomainen Wagner-laulaja itsekin - avausta Wagner-rintamalla. Jos musikaali- ja operettiyleisöllä pystyttäisiin rahoittamaan Nürnbergin mestarilaulajat, Töölön Tannhäuserkin olisi tyytyväinen.

Toivomuslistalla olisi lisää barokkioopperaa, joka elää maailmalla suurta suosiota sekä jatkoa Mikko Franckin aloittamalla ranskalaisoopperalla. Miten olisi vaikkapa Hector Berlioz'n Troijalaiset tai Jules Massenet'n Werther? Tietenkin Kansallisoopperan velvollisuus on tuoda esille myös kotimaista uutta oopperaa eikä vain muutamien suosikkiteosten uudelleenlämmityksiä.

Kansallisoopperalla luulisi olevan myös sivistyksellinen agenda eikä vain pinnallisten muotivirtojen seuraaminen. Kuten ei oopperalaulajaksi kasva tunnin tai viikon harjoittelulla, ei yleisökään muutu oopperayleisöksi parilla tv-aarialla.

Kansallisteatteri murtaa perinteitä

Paul Auster: Mr. Vertigo. Jukka-Pekka Palo ja Tero Jartti. Kuva: © Suomen Kansallisteatteri/

Antti Ahonen, 2010









Kansallisteatteri on murtanut Mika Myllyahon aikana useita vanhoja traditioita ja samalla kansallisnäyttämöstä on tullut entistä enemmän koko kansan teatteri.

Tästä esimerkkinä ovat näyttämöt. Perinteisten suuren ja pienen näyttämön sekä Willensaunan lisäksi Omapohja on löytänyt oman, kokeilevan linjansa sekä estradin marginaalisemmille esityksille. Viides näyttämö Kiertuenäyttämö pystyy viemään teatteria laitoksiin kuten vankiloihin, vanhainkoteihin ja sinne, missä teatteria ei normaalisti nähdä. Teatteri on tavoittanut myös vähemmistöjä kuten osin saameksi esitetty Auringon poika ja sen esitykset Lapissa. Teatterilla on käytössään myös Lavaklubi, joka antaa mahdollisuuden erilaiseen estraditoimintaan, konsertteihin ja muihin teatteria lähellä oleviin esityksiin.

Myllyaho ilmoitti jo ottaessaan vastaan pääjohtajan tehtävät halunsa muuttaa teatteria enemmän ensemblen suuntaan. Tästä oli esimerkkinä viiden kotikirjailijan nimittäminen vuonna 2010. Sofi Oksanen, Laura Ruohonen, Heini Junkkaala, Juha Jokela sekä Paavo Westerberg sitoutuivat ja  heille tarjottiin mahdollisuus kolmen uuden näytelmän tekoon seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Tapani Kokko, Juha Menna ja Kristian Smeds: Veistäjät. Tapani Kokko ja Juha Menna. Kuva: © Lennart Laberenz, 2014.









Suuren näyttämön ongelmiin on pyritty vastaamaan kokeiluilla ja vanhojen merkkiteosten uustulkinnoilla (Tuntemanton sotilas, Täällä Pohjantähden alla, Kirsikkapuisto) sekä uusilla lähstymistavoilla kuten Paul Austerin Mr. Vertigo.

Kotikirjailijoiden jälkeen Kansallisteatteri on siirtynyt seuravaan vaiheeseen. Teatteri on käynnistänyt uuden residenssitaiteilijaohjelman. Ensimmäiseksi viisivuotiskaudeksi residenssitaiteilijaksi on kutsuttu Kristian Smeds, jonka Smeds Ensemblella on tänä keväää neljä esitystä Omapohja-näyttämöllä. Smeds tekee kaudella 2015 ̶ 2019 kolme teosta Kansallisteatteriin.
Ohjelman rahoitus tulee Eino Kaliman rahastosta.

Samalla teatteri aloittaa uuden kotimaisen draaman viisivuotisen projektin. Vuonna 2015 käynnistyvässä hankkeessa kantaesitetään joka näytäntövuosi uusi kotimainen näytelmä Omapohjassa. Projektiin kutsutut nuoren polven näytelmäkirjailijat ovat Veera Tyhtilä, Okko Leo, Marko Järvikallas, Melli Maikkula ja Paula Salminen.

Mielenkiintoista on että samanaikaisesti myös Kansallisooppera on laajentamassa yhteistyötä Sibelius-Akatemian kanssa. Ilmoitukset näistä uusista yhteistyökuvioista julkistettiin peräkkäisinä päivinä.

Taiteilijaliittojen teosvälitys

Taide tutuksi ja kotiin

Kuvanveistäjien ja taidegraafikoiden teosvälitys Kaapelitehtaalla 27.2.-2.3.2014.








Suomen taiteilijajärjestöt järjestävät joka kevät teosvälitystilaisuuksia. Tapahtumapaikaksi on vakiintunut Kaapelitehdas, jossa Taidemaalariliitto järjesti oman teosvälitystilaisuutensa 8.3-16.3.2014 jo ties monennenko kerran. Kyseessä on mitä mitä suurimmassa määrin keväinen traditio. Mukana on tällä kertaa noin 1 500 teosta noin 600 ammattitaiteilijalta, jotka ovat Taidemaalariliiton varsinaisia tai kokelasjäseniä. Samanaikaisesti TML:n teosvälityksen kanssa oman tilaisuutensa järjesti myös Teollisuustaiteen liitto Ornamo. Kaapelihalli on teosvälityksen aikana pakattu nykytaiteen parhaimmistolla. Runsaudenpulan keskellä suunnistamista helpottaa nyt muutaman vuoden käytössä ollut kuvapankki, jossa osa teoksista on etukäteen nähtävissä.

Taidemaalariliiton teosvälitys Kaapelitehtaalla 83.-16.3.2014.

Suomen taidegraafikot ja Suomen kuvanveistäjäliitto järjestivät oman, yhteisen teosvälityksensä muutama viikko ennen taidemaalareita - 27.2.-2.3.2014. Täällä oli esillä töitä noin 120 graafikolta ja 80 kuvanveistäjältä. Graafikoiden ja kuvanveistäjien teosvälitys siirtyi muutama vuosi sitten onnistuneesti Wanhasta satamasta Kaapelitehtaalle.

Teosväilitystilaisuudet perustettiin alunperin valtion taideostotoimkunnan tarpeista. Ne tarjosivat erinomaisen mahdollisuuden Valtion taidemuseolle sekä muille museoille, säätiöille ja muille julkaisille ostajille kokoelmiensa kartuttamiseen. Tapahtumat ovat sittemmin laajentuneet mittavaksi läpileikkaukseksi taiteen tilasta. Ne tarjoavat erinomaisen ostomahdollisuuden myös tavallisille taiteen harrastajille ja siitä kiinnostuneille ilman korkeaa gallerian kynnystä.

Teosvälityksistä saa kattavan läpileikkauksen uusimmasta nykytaiteesta sen koko laajuudessa. Luonnollisista syistä mukana on kuitenkin lähinnä vain maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa. Valokuva, video ja performanssi eivät oikein sovi näihin raameihin.

Kuvanveistäjien ja taidegraafikoiden teosvälitys Kaapelitehtaalla 27.2.-2.3.2014.








Teosvälitys on muunnelma taidemesssuista kuitenkin niin, että osanotto-oikeus on taiteilijaseurojen jäsenillä, jotka voivat tuoda esille haluamansa työt ilman jyrytystä. Töiden lukumäärä taiteilijaa kohti on toki rajoitettu. Ripustus on rento ja tiivis eikä vastaa galleriaripustusta, kun teokset kilpailevat keskenään. Ripustus on kuitenkin yllättävänkin toimiva ja katsoja löytää omat suosikkinsa helposti. Tässä auttaa osin tyylinmukainen ripustus. Ostetut työt saa heti mukaansa ja ripustusta muutetaan tapahtuman kestäessä ja voipa paikalle tulla täydennystä näyttelyn kuluessa.

Teosvälityksillä on edelleen tärkeä merkitys julkisten kokoelmien ostotapahtumana. Pääosa myynnistä tapahtuu kuitenkin tavallisille ihmisille. Alkuperäinen idea toteutuu siten, että ostolautakunnilla on ennakkokatselu ja -ostomahdollisuus.

Välitykset ovat kiinnostavia myös ei-ostomielessä liikkeellä oleville. Tämä merkitys on korostunut, sillä taiteilijat näkevät teosvälityksen myös keinona oman profiilinsa rakentamiseen. Tästä kertoo myös se, että teosten laatu ja kiinnostavuus on lisääntynyt. Tämän vuoden katselmua oli selvästi tasokkaampi kuin muutama vuosi sitten. Mukana oli useita kärkitöitä eikä vain toissijaisia teoksia.

Kun välitystilaisuuksissa käy galleristeja ja yksityisiä taiteen kerääjiä, voi niiden kautta nostaa omaa kiinnostavuuttaan. Tilaisuudet ovat mielenkiintoinen kokoelma eri-ikäisiä ja laatuisia taiteilijoita. Joukossa on tuttuja taiteilijoita ja teoksia edellisen vuoden galllerianäyttelyistä sekä aivan uusia töitä. Ne ovat myös tilaisuuksia sellaisille taiteilijoille, jotka eivät saa pystyyn vuosittain kokonaista omaa näyttelyä. Kiinnostavaa ja kunnioitettavaa on, että mukana on arvostettuja ja palkittuja nimiä Rafael Wardista lähtien. Nuorten taiteilijoiden osuus on huomattava ja esimerkiki vastaikään taidekouluista valmistuneita taiteilijoita on mukana runsaasti. Tilaisuudet ovat avoimia myös liittojen kokelasjäsenille.

Jos haluaa kerralla nähdä, mitä kotimaisen taiteen kentässä tapahtuu, kannattaa katsastaa vuotuiset teosvälitykset. On kuin kesä tulisi talven keskelle. Ja aina on se mahdollisuus, että taide tarttuu mukaan ja tulee kotiin. Mukana on aina taidetta eri paksuisille lompakoille ja maksuehdoista voi aina neuvotella. Välitystilaisuuksilla on suuri merkitys myös taiteilijoiden taloudelle ja sitä kautta maamme kulttuurielämälle.