Oopperaa 20 vuodeksi

Varman päälle vai riskillä?

Kansallisoopperalla on nyt uusi taiteellinen johtaja - Lilli Paasikivi - ja ylikapellimestari - Michael Güttler. Huhtikuun alussa ooppera julkistaa kauden 2014-2015 ohjelmistonsa. Uuden johdon ansiosta  kiinnostus julkistettavaan ohjelmaan on tavallista suurempi, sillä antaahan se samalla viitteitä tulevien vuosien ohjelmistopolitiikasta ja sen painotuksista.

Tähän mennessä julkisuuteen tihkuneet tiedot ja Paasikiven haastattelut ovat painottuneet suuren yleisön mieltymysten huomioon ottamiseen pikemminkin kuin oopperan vakiokävijöiden toiveisiin. Koskivatpa nämä sitten uusia ja kiinnostavia produktioita tai kantaesityksiä, teosharvinaisuuksia tai kiinnostavia maailmanluokan ohjaajavierailuja.

Saattaa tosin olla, että uusi johto on tullut julkisuuteen varmat edellä ja suursyömäreiden toiveisiin vastataan vasta, kun rahoitus ja päättäjät on vakuuteltu populaareilla valinnoilla.

Paasikiven ensimmäinen oma valinta osui Giacomo Puccinin La Bohème -oopperaan. Kaudella 2012-2013 se oli kansainvälisesti kolmanneksi esitetyin ooppera. Suosituin oli Giuseppe Verdin La Traviata (Kansallisooperan edellinen produktio 1988) ja toiseksi esitetyin Georges Bizet'n Carmen (Kansallisooppera 1993 ja 2007). La Bohèmen edellinen ensi-ilta Kansallisoopperassa oli vuonna 2000. Vuoden 2000 esitys oli pelkistetty ja moderni, jota yleisö vieroksui. Siksi Paasikivi halusi tuoda suosikkioopperan näyttämölle tällä kertaa yleisön mieleisessä klassisessa muodossa. Paasikiven tavoitteena oli saada La Bohème, jota voidaan huoletta esittää seuraavat 20 vuotta. Tämä sopii toki hyvin tavoitteeksi perusteoksille. Palvelihan tyylikäs La Traviata ohjelmistossa kunnioitettavat 25 vuotta.

Miten ooppera onnistui tavoitteessaan, on nyt yleisön arviotavana. Oma arvioni La Bohèmesta on blogissani. Helsingin Sanomien arvostelija Hannu-Ilari Lampila kirjoitti, ettei aina tiennyt oliko ensi-illassa vai katsoiko kymmenen vuotta vanhaa produktiota. Hänen arvionsa voi kertoa hyvää ooperan asettaman tavoitteen kannalta. Katariina Lahden ohjaus on perinteinen, mutta realistinen ohjaus Pariisin synkkyydestä ei ehkä vastaa odotuksia iloittelua, jota yleisö etenkin toisessa näytöksessä on tottunut näkemään.

Puuttumatta tällä kertaa siihen, tulisiko suosia moderneja vai perinteisä ohjauksia - kummallakin on vankat kannattajansa, lienee aika selvää, ettei oopperan kansainvälistä profiilia luoda kantaohjelmiston traditionaalislla tulkinnoilla. Toki näille on kysyntää ja yleisölle tulee tarjota myös sitä, mitä se haluaa, eikä aina valistusta. Mutta onko rima asetettu oikealle tasolle, jos ensi-illan yhteydessä kysytään, onko kyseessä uusi vai kymmnen vuotta vanha produktio?

Maailmalla on oopperataloja, jotka perustavat maineensa ja ohjelmistonsa konservatiivisiin ohjauksiin ja tuotantoihin - kuten suurelta osin Metropolitan ja Wienin Valtionooppera -  joissa yhä esitetään 1970-luvun tuotantoja (Otto Schenk, Jean-Pierre Ponnelle ja Franco Zeffirelli) täysille saleille. Näiden talojen konsepti perustuu tähtilaulajiin, jolloin uusien laulajien sijoittaminen produktioon tapahtuu yhdellä tai jopa vajaalla näyttämöharjoituksella. Tällöin henkilöohjaus ja koreografia ei voi olla kovin monimutkainen. Oopperat esitetään musiikki ja kapellimestari edellä ja ohjaajan merkitys on vähäinen ja hänen tärkein tehtävänsä on palvella kapellimestaria ja laulajia mahdollisimman hyvin. Vanhoilla produktioilla voi olla myös aitoa kiinnostavuutta ja historiallista arvoa kuten esimerkiki Wieland Wagnerin 1950-luvun Lentävä Hollantilainen Kööpenhaminassa.

Kysymys on siitä, voiko ja kannattaako ohjelmiston suunnittelussa pelata varman päälle? Onko mahdollista ja tarkoituksenmukaista tilata perinteinen ohjaus ja lavastus, jota voidaan näyttää seuraavat 20 vuotta? Hyvä niin. jos lopputulos on tasokas. Riskinä saattaa olla, että tyydytään liian vaatimattomaan.

Toisaalta saattaa olla viisastakin, että suosituimmat teokset esitetään perinteisinä. Tällaisia voisivat olla La Bohèmen, Carmenin ja La Travitan ohella Taikahuilu, Tosca ja Figaron häät. Omasta mielestänu ns. historialliset oopperat olsi syytä pitää aikakaudessaan (esimerkiksi Tosca ja Don Carlos).

Toistaiseksi Paasikiven tulevista linjauksista on kuultu, että La Bohèmen ohella ohjelmistoon on tulossa musikaali Oopperan kummitus (2015) ja mahdollisesti operettia sekä uusi produktio Figaron häistä. Aika kevyttä ja perinteistä.

Palapelia tasapainottaa huomattavasti, jos Patrice Chéreaun ohjaama ja Esa-Pekka Salosen johtama Elektra tulee luvatusti kaudella 2015-2016 ja jos Richard Straussia juhlitaan myös muutoin kuin kevään Ruusuritarin muutamalla esityksellä. Kiinnostuksella odotetaan Paasikiven - erinomainen Wagner-laulaja itsekin - avausta Wagner-rintamalla. Jos musikaali- ja operettiyleisöllä pystyttäisiin rahoittamaan Nürnbergin mestarilaulajat, Töölön Tannhäuserkin olisi tyytyväinen.

Toivomuslistalla olisi lisää barokkioopperaa, joka elää maailmalla suurta suosiota sekä jatkoa Mikko Franckin aloittamalla ranskalaisoopperalla. Miten olisi vaikkapa Hector Berlioz'n Troijalaiset tai Jules Massenet'n Werther? Tietenkin Kansallisoopperan velvollisuus on tuoda esille myös kotimaista uutta oopperaa eikä vain muutamien suosikkiteosten uudelleenlämmityksiä.

Kansallisoopperalla luulisi olevan myös sivistyksellinen agenda eikä vain pinnallisten muotivirtojen seuraaminen. Kuten ei oopperalaulajaksi kasva tunnin tai viikon harjoittelulla, ei yleisökään muutu oopperayleisöksi parilla tv-aarialla.