Aulis Sallisen Kullervo Savonlinnan Oopperajuhlilla

Juoksuhaudantien tragedia

Aulis Sallinen: Kullervo. Savonlinnan Oopperajuhlat. Kuva: Tuija Pauhu, Itä-Savo, 2014.







Aulis Sallisen neljäs ooppera kaikkiaan kuudesta Kullervo (1988)  oli Kansallisoopperan uuden talon tilausteos. Oopperatalon valmistumisen viiväästyminen siirsi kuitenkin sen kantaesityksen Los Angelesiin vuonna 1992. Kansallisoopperassa se esitettiin talon avajaisviikolla 1993. Tänä kesänä Kullervo on jälleen tapaus ja uudelleen ajankohtainen, kun Savonlinnan Oopperajuhlien uusi taiteellinen johtaja Jorma Silvasti oli valinnut sen juhlien pääteokseksi. Aulis Sallinen siitä poikkeuksellinen kotimainen säveltäjä, että hänen oopperoitaan on esitetty Suomen lisäksi runsaasti ulkomailla ja niistä on tehty useita eri tuotantoja. On onni, että myös Kullervo on nyt saanut uuden tilaisuuden ja sitä pääsi arvioimaan vapaana valmistumisajan paineista ja sen hetkisestä teatteritraditiosta.

Tämä arvioni perustuu 21. heinäkuuta esitettyyn ja suorana televisoituun esitykseen, joka oli samalla teoksen viides ja tällä erää viimeinen esitys Savonlinnan Oopperajuhlilla. Arvioni on tehty televisiotaltioinnin perusteella, mikä tietysti vaikuttaa sekä musiikin että ohjauksen arviointiin. Toisaalta erittäin tasokas HD-kuvaus ja televisio-ohjaus mahdollistavat oopperan henkilöiden sielunmaiseman luotaamisen paremmin kuin Olavinlinnan suurella näyttämöllä on koskaan mahdollista. Yleisradion tuotantoyksiölle on syytä antaa kaikki kunnia erinomaisen onnistuneesta taltioinnista ja ohjelman toteutuksesta.

Muistan Kullervon ensi-illan 1993 lähinnä Jorma Hynnisen suurenmoisesta Kullervosta, mutta kokonaisuutena teos jätti hieman pettyneen olon. Ehkä odotukset olivat liian korkealla tai aika oli jo ajamassa ohi ohjaustyylin, jolla Sallisen ensimmäiset oopperat Ratsumies ja Punainen viiva olivat muuttaneet suomalaisen musiikkielämän. Musiikkikin kuulosti liian tyypilliseltä Salliselta, en päässyt sisään hehkutetun sokean laulajan lauluun ja Kalle Holmbergin ohjaus oli staattinen ja produktio jäi ehkä liiaksi Hynnisen vahvan persoonan varaan. Ehkä ns. "karvalakkioopperoita" vain oli siihen aikaan nähty liikaa. Tai ehkä ajankohta 1990-luvun alussa oli väärä näin synkälle teokselle.

Siksi oli hienoa, että Kullervo sai nyt uuden mahdollisuuden ja sitä pääsi arvioimaan tuorein silmin. Mikä on muuttunut kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana? Ensi-illan aikaan 1990-luvu laman seuraukset eivät ollet vielä nähtävissä koko laajuudessaan vaikka talous oli vapaassa syöksyssä. Nyt lama ja aiheuttama syrjäytyminen ovat osa liian monen nuoren Kullervon jokapäiväistä elämää. Kullervo ei ole kalevalainen myyttisuomalainen, vaan meidän aikamme Kullervoja löytyy monista lähiöistä ja omakotialueilta. Kokonaisia Kullervo-sukupolvia on kasvanut ja kasvaa tälläkin hetkellä Gazassa, Syyriassa ja monilla pakolaisleireillä ympäri maailmaa. Eikä huostaanottojen ja syrjäytymisen Suomessakaan Kullervon tapaus ole tuntematon. Kullervo rinnastuu liian helposti eräisiin viime vuosien väkivallantekoihin.

Kalevalan Kullervo sopii erinomaisesti oopperan aiheeksi, sillä tarinassa - libretto säveltäjän Kalevalan ja Aleksis Kiven Kullervon pohjalta - kaikki päähenkilöt saavat oopperan kuluessa surmansa. Myös Kullervo itse, jonka kohtalon ohjaaja Kari Heiskanen on jättänyt hieman avoimeksi. Itse koin, että Kullervo kostonsa saatuaan palaa polttamansa Unton talon mukana.

Uuden produktion paras oivallus on sijoittaa teos ajattomaan tai lähes nykyaikaan. Lavastus mudostuu muutamista talonrungoista, jotka minulle tuovat mieleen seesteisen omakotialueen tai rintamamiestalot -  suomalaisen Juoksuhaudantien, joka kätkee sisäänsä synkkiä tapahtumia. Kullervo voi syntyä ja elää keskellämme melkein missätahansa. Puvustuksella on tapahtumia etäytettty niin karvalakeista kuin nykyajastakin. Tämä tekee tulkinnasta ajattoman. Olennaista on se, että Kullervo voisi tapahtua yhtä kyvin kalevalaisessa Suomessa kuin 2010-luvun Suomessa tai missä tahansa maailmassa.

Aulis Sallisen musiikki on Kullervossa erinomaisen dramaattista ja imee mukaansa. Teoksen onnistumisessa Hannu Linnun tulkinnalla on ja Savonlinnan oopperajuhlaorkesterilla on aivan keskeinen merkitys. Voi olla, että Sallisen msuiikin vaikuttavuutta lisäsi se, etten ole kuullut hänen oopperoitaan kovin usein viime vuosina. Linnun ja Heiskasen käsissä osoittautui, että Aulis Salinen kuuluu kiistatta parhaisiin näyttämömusiikin tekijöihin sanan parhaassa merkityksessä.

Sallisen pitkä ura näyttämömusiikin parissa ja hänen omintakeinen sävelkielensä tekevät hänestä merkittävän ja omaleimaisen oopperasäveltäjän, jonka teokset Ratsumiehestä Punaiseen viivan kautta Kullervoon muodostavat selvän jatkumon. Tässä sarjassa vain Kunigas lähtee Ranskaan muodostaa poikkeuksen. Sallisen oopperoissa ei ole aarioita tai helposti muistettavia laulemia. Tätä hän on korvannut ottamalla mukaan kokonaisuudesta irrallaan olevan laulun. Punaisessa viivassa se oli Simana Arhippaisen Balladi Vestmanviikistä ja Kullervossa Sokean laulujan laulu. Sallinen ei toki ole yksinään tällaisia irtokappaleita säveltäessään, mutta mielestäni laulu on saanut kohtuuttoman suuren osan Kullervosta kertovissa jutuissa sekä kantaesityksen yhteydessä että tänä kesänä. Populaarisävelmä mekaaninen äänentoiston kautta toteutettuna on mielestäni irrallinen ja perustelee paikkaansa huonosti muuna kuin markkinointitoimenpiteenä. Toki sen teksti vie juonta eteenpäin, mutta musikaalisävelmänä se on enemmän yleisön kosiskelua kuin vakavaa oopperaa.

Musiikillisesti Kullervon uusi tuleminen oli suuri tapaus. Solistit olivat kautta linjan aivan upeita sekä äänellisesti että näyttelijöinä Kaikki pystyivät parhaimpaansa eikä joukosta löytynyt heikkoa lenkkiä. Tämä on ollut Savonlinnan ja suomalsien oopperan vahvuus. Tehdään aitoa ensembletyötä teoksen ja oopperan onnistumisen hyväksi. Nostan tässä esille ainoastaan pari nimeä. Tommi Hakala Kullervona teki kenties uransa parhaaan surituksen tai ainakin kokonaisvaikutelma, joka minulle ruudun välityksellä välittyi löi aiemmat suoritukset laudalta. Ville Rusanen - Oopperajuhlien vuoden taiteilija - teki Kimmon roolista syvästi inhimillisen ja hyvin paljaan ihmiskuvan. Kimmo on ainoa hyvä ihminen koko oopperassa, jolle - kuten niin usein - käy huonosti. Ihailin myös suunnattomasti Rusasen kykyä selviytyä partituurin asettamista vaatimuksista sekä ylä- että alarekisterissä. Kolmanneksi mainitsen vielä Tuija Knihtilän, joka jälleen yllätti positiivisesti sykähdyttävällä tulkinnallaan Kullervon äitinä.

Kaikkiaan Kullervo oli ohjauksen ja musiikillisesti antumuksellisen tulkinnan ansiota unohtumaton elämys. Ja syvästi vaikuttava emotionaalinen kokemus, joka jäi vamasti jokaisen katsojan mieleen linnassa tai kotikatsomossa.

Taltiointi on nähtävissä Yle Areenassa 20 elokuuta saakka. Taltioinnista on tarkoitus leikata yhtenäinen oopperaesitys, joka toivottavasti leviää kansainvälisesti sekä tulee kaupalliseen levitykseen. Suorassa lähetyksessä tuli jälleen kerran esille se, miten vaikeaa on tehdä luontevaa ja kiinnostavaa väliaikaohjelmaa ja haastatteluja. Helposti eksytään kesälomasuunnitelmiin ja syömisiin, jotka uusintakatsomisella tuntuvat piinallisilta. Tällä kertaa oli löytynyt hyvä rinnastus Kullervosta Gazan ja Ukrainan todellisuuteen.

Aulis Sallinen: Kullervo. Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat, 2014.












★★★★☆
Aulis Sallinen: Kullervo. Savonlinnan oopperajuhlat, Arvio perustuu televisiotaltiointiin 21.7.2014. 
Hannu Lintu (musiikin johto), Kari Heiskanen (ohjaus), Antti Mattila (lavastus), Riitta Anttonen-Palo (puvut), Ilkka Paloniemi (valaistussuunnittelu), Matti Hyökki (kuoron valmennus).
Solistit: Tommi Hakala (Kullervo), Tuija Knihtilä (Äiti), Ville Rusanen (Kimmo), Petri Lindroos (Kalervo), Reetta Haavisto (Sisar),  Jenny Carlsetdt (Sepän vaimo), Aki Alamikkotervo (Metsästäjä), 
Juha Kotilainen (Unto), Vuokko Kekäläinen (Unton vaimo), Maria Ylipää (Sokea laulaja), Koit Soasepp (Tiera), Christian Juslin (1. mies) ja Nicholas Söderlund (2. mies).
Savonlinnan Oopperajuhlakuoro ja Savonlinnan Oopperajuhlaorkesteri

Klassisen musiikin kuolema

Miksi väheksyä ostovoimaisinta kuluttajaryhmää?

"The death of classical music is perhaps its oldest continuing tradition." 
- Charles Rosen


Yhdysvaltalaisen pianistin ja musiikintutkijan Charles Rosenin aforismi klassisen musiikin kuolemasta on edelleen tosi ja kuolema yhtä ennenaikainen kuin Mark Twainin väitetty kuolema. Klassista musiikkia on uhannut milloin populaarimusiikki, milloin raha ja Beethoven tai uudet tekniset formaatit ja sosiaalinen media. Yleisimmin populaarimusiikki. Ensimmäisen kerran jo vuonna 1324. Sitä ennen klassinen musiikki kai oli populaarimusiikkia. Ja ehkä Verdin, Caruson ja viimeksi Pavarottin aikanakin.

Varsinaisen innoituksen tähän blogiin sain Ilkka Mattilan lauantaiesseestä Helsingin Sanomissa 19. heinäkuuta 2014 "Sallikaa lasten tulla musiikkiostoksille". 

Mattila pohdiskelee esseessään ansiokkaasti suomalaisen musiikkialan nykytilannetta, vaikeuksia ja mahdollisuuksia. Hänen lähtökohtansa on lähinnä populaarimusiikissa sekä nuorisomusiikin ja -viihteen asemassa. Nyt ja aiempien sukupolvien tullessa kuluttajaikään. Totta on, että yhtenäiskulttuuri hävisi viimeistään 1990-luvulle tultaessa joitain esseessä kuvattuja ilmiöitä lukuunottamatta. Tällaisia ovat olleet televisio-ohjelmien, ennen kaikkea Putouksen ja Vain elämää menestykset. Vain elämää -ohjelmaan liittyviä levyjä on myyty tähän mennessä lähes 500 000 ja lisää on taas tulossa uuden kauden alkaessa. Samalla ne ovat nostaneet marginaalilaulajia koko kansan suosikeiksi ja esimerkiksi Cheek on noussut jokaäidin unelmavävyksi ja Kaija Koista on tullut isän ja tyttären yhteisiä idoleita.

Jutun mukaan, kun teinitähti Robin esiintyi Olympiastadionilla 25 000 katsojalle, sosiaalinen ja perinteinen media täyttyivät aikuisten ihmettelevistä kommenteista. Minun sosiaalinen mediani oli hiljaa, eivätkä edes stadionin äänet parinsadan metrin etäisyydeltä kuuluneet korviini.

Ehkä tämä johtuu siitä, että Facebook on jätetty meille vaareille ja mummoille mummomediaksi. Emme kiinnosta ketään, kun meillä ei ole ostovoimaa. Kuitenkin saman jutun mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa eniten äänitteitä ostavat yli 45-vuotiaat ja heidän merkityksensä myynnissä on yhä kasvamassa  Vielä 2000-luvun puolivälissä nuorewmmat ostivat enemmän äänitteitä. Ero nuorten ja vanhempien välillä on siinä, että nuoret ostavat yksittäisiä kappaleita - minun nuoruuteni singlejä, kun taas vanhemmat ostavat kokonaisia levyjä tai levysarjoja. Toisaalta vanhempien yleisön maku jakautuu laajemmin sekä musiikkityylien että artistien kesken. Tämä pätee niin populaari- kuin klassiseen musiikkiin. Harrastajat ovat entistä fanaattisempia ja vaativampia, mutta rahaa on käyettävissä oman artistin koko tuotannon kerääämiseen. Onko musiikkiteollisuus varautunut tähän? Vain osittain. 

Positiivisena esimerkkinä on se, että on syntynyt elintilaa mm. buy record by demand -toimintatavalle. On syntynyt levyjakelijoita, jotka tuottavat vanhoja copyright vapautuneita äänitteitä yksittäiskappaleina tilausten mukaan jne. samoin uudelleen julkaisuja taiteilijoiden koko tuotannosta: Karajan, Callas, mutta myös ei aivan valtavirtaa Ferenc Fricsay, ...

Miksi sitten media ja markkinaväki käsittelevät keski-ikäistä ja eläköityvää ostajakuntaa vasenkätisesti toisenluokan kansalaisina? Uskotellaan, että he eivät kuluta, vaikka tosiasiassa he kuluttavat eniten juuri kulttuuriin, konsertteihin, kulttuurimatkoihin, äänitteisiin ja muihin tallenteisiin. Ja vievätpä vielä jälkikasvun mukanaan. Heillä on rahan lisäksi myös tarvittava aika ja keskittymiskyky.   

Kuten todettu klassisen musiikin kuolemasta on puhuttu vuodesta 1324 saakka, jolloin populaaarimusiikin uskottiin koituvan klassisen musiikin turmioksi. Oheiseen kuvaan on koottu uhkakuvat eri aikakausilta. Klassinen musiikki on aina onnistunut löytämään uudet tähdet ja suuntaukset, jotka ovat saavuttaneen laajan suosion. Niille on voitu aluksi nyrpistellä, mutta sitten ne ovat etabloituneet osaksi traditiota. Joten itse musiikista ei kannata olla huolissaan. Mutta  miten parantaa tallenteiden dien myyntiä ja turvata musiikin parissa työskenteleville kohtuullinen toimeentulo? Siinä ei kannata leimta keskeisintä osaa yleisöstä mummo- ja vaarikuluttajiksi ja heidän käyttämiään kanavia pappamopoiksi ja mummoseiniksi.

Kesäkriitiikko

Savonlinnan oopperajuhlat: Aulis Sallinen: Kullervo. Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat, 2014  

Kesäfestivaalit elävät kuumeisinta sesonkiaan. On Naantalia, Savonlinnaa ja Kuhmoa sekä tietenkin Pori Jazz ja Suomi-Areena, jossa olivat kaikki. Kaikki tarkoittaa joukkoa poliitikkoja, toimittajia ja mielipidevaikuttajia, jotka löivät rumpua tapahtuman ainutlaatuisuudesta. Siellä olivat todella kaikki. Tapahtuman kokonaiskävijämäärä oli 30 000 eli hyvä ilmaistapahtumaksi, jonka sisältö koostuu keskusteluista. Ehkä Porissa olleilta katosi paikoin suhteellisuudentaju, sillä muualla elämä jatkui lähes ennallaan. mitä nyt kesäkommentit ylittivät uutisotsikoissa lentokoneen alasampumisen Ukrainassa ja Gazan pommitukset ja maahyökkäykset. No olihan Porissa myös jazzia eli jazzin megatähdet Pet Shop Boys ja Bob Dylan.

Kuten sanottu, olen seurannut kesän juhlia lähinnä tiedotusvälineiden  ja sosiaalisen median kautta. Niiden välityksellä syntyy maailman menosta hieman erilainen kuva, kuin jos olisi sisällä pölinässä. Tässä muutamia poimintoja. Ja toki lähinnä oopperaan liittyen.

Helsingin Sanomien toimittaja Vesa Sirén vieraili Savonlinnan Oopperajuhlilla kirjoittaen arviot Aulis Sallisen Kullervosta ja Giacomo Puccinin Madama Butterflysta. Kullervoa koskevissa kirjoituksissa huomioni kohdistui siihen, miten laajalti palstatilaa oli annettu sokean laulajan pienen roolin esittäneelle Maria Ylipäälle, joka oli "hypännyt Vesa-Matti Loirin suuriin saapaisiin" ja hänen suhteeseensa oopperaan. Ooppera-arvio puolestaan keskittyi sähkökatkoksen ja Seppo Heikinheimon kantaesityksestä kirjoittaman arvion kuvailuun ja arviointiin. Ehkä lukijaystävällisen kirjoittelun tarkoitus on juuri tämäntyyppinen viihteellistäminen. Syvemmät anayysit teoksista ja niiden eri ohjauksista siirtyvät yhä enenevässä määrin harrastajaryhmien sosiaalisille verkkofoorumeille? 

Savonlinnasta kuultujen ja Kullervon esityksen nähneiden kommentit olivat varsin toisenlaisia. Puhutaan suuresta oopperatapauksesta, joka pitää itse nähdä ja nimenomaan kokea. Kari Heiskasen uusi ohjaus ja Hannu Linnun johtama musiikki nostivat solistien kanssa oopperan aivan uusiin sfääreihin eikä kukaan voinut jäädä välinpitämättömäksi. Samalla pyyhkytyi pois kantaesityksestä muistoihin jäänyt jähmeys. Sallisen musiikki on aina ollut parhaimmillaan - ja hyvässä mielessä -  näyttämömusiikkia, joka pääsee täyteen oikeuteensa lavatapahtumien yhteydessä.

Odotan mielenkiinnolla maanantaita 22. heinäkuuta, jolloin voin television kautta muodostaa oman käsitykseni produktiosta ja kenties pyyhkiä pois Kansallisoopperan uuden talon avajaisten yhteydessä syntyneen pienoisen pettymyksen.

Savonlinnan oopperajuhlat: Giacomo Puccini: Madama Butterfly. Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat, 2014  

Sirén oli nähnyt myös Madama Butterflyn. Sen arvostelussa kiinnitti huomiota spekulointi siitä, miksi Helena Juntunen ei esittänyt nimiroolia ensi-illassa. Juntusen esiintymisestä oli jo etukäteen kohistu suurena läpimurtona. Tämä ei tietenkään ollut tiedossa, kun miehityksistä aikanaan oli päätetty. Oopperajohtaja Jorma Silvasti oli Helsingin Sanomien mukaan "halunnut suojella sopraanoa kriitikoilta". No kriitikko ilmoitti suurieleisesti lähtevänsä lomalle ja jättävänsä arvostelut sikseen.

No, mikä sai kriitikon palaamaan lomiltaan? Ei Savonlinnan oopperajuhlat tai edes Jonas Kaufmannin ensiesiintyminen Suomessa. Ei syy oli Bob Dylanin esiintyminen Pori Jazzissa ja soitettujen kappaleiden luettelointi. Ei siinä mitään, mutta kertonee jotain johtavan päivälehden kulttuuripoliittisista linjauksista, jos lehden pääkriitikko keskittyy rock-konserttien arviointiin. Ja toki muistaa mainita mitkä kappaleet olisi halunnut kyseisessä konsertissa kuulla.

Toki Helsingin Sanomilla oli lähettää toimittaja myös Savonlinnaan arvioimaan juhlien muutkin produktiot. Lehden pitkäaikainen kriitikko Hannu-Ilari Lampila arvioi niin Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun kuin Georges Bizet'n Carmeninkin. Kun en uusintaohjauksia ole itse nähnyt, mielikuva esityksistä syntyy vain kriitikoiden arvioiden perusteella.

Taikahuilun - pääsoin erittäin myönteinen kritiikki erityisesti ohjauksesta - arvio keskittyy vertailuun alkuperäisen August Everdingin ohjauksen (vuodelta 1973), jolla on ikää kunniotettavat 40 vuotta, hienouksiin ja ajantasaistukseen. Savonlinnan Taikahuilun ja Everdingin ohjauksen hienous piilee siinä, että kun se esitetään suomeksi, mukaan voi sijoittaa uudistettua huumoria ja lisäväriä. Samalla teos on tarjonnut ja tarjoaa erinomaisen tilaisuuden nuorille kotimaisille solisteille päästä mukaan suuren kansainvälisen oopperajuhlan tunnelmaan. Olen kuullut kaikkia solisteja muualla, ja voi huoletta todeta, että muutaman vuoden välivaiheen jälkeen, meille on kasvamassa erittäin lupaava uusi solistisukupolvi.

Lampilan arvostelussa kiinnitti - jälleen kerran - huomiota se, että kriitikolla, tosin monella muulla arvostelijalla on sama tapa, on suuri taipumus verrata ohjauksia ja solisteja omiin ihanteisiinsa. Ja jos tulos ei miellytä, niin aletaan antaa ohjeita siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Ehkä kritiikin tulisi paraammin seurata ohjauksen lähtökohtia ja arvioida tulosta niiden pohjalta. Jos modernit tulkinnat eivät miellytä, pitäisi kenties jättää tuotanto arvostelematta. Omasta mielestäni ohjaus pitäisi pyrkiä arvoimaan sen omista lähtökohdista, eikä oman ihanneohjaukseni kautta tai suosikkitallenteisiin vertaamalla. Ehkä kannattaisi olla avarakatseisempi myös laulajien kohdalla eli vaikka oma ihanne-Sarastro olisikin syvä basso, ovat roolia esittäneet ja siitä suurella menestyksellä selvinneet monet keveämmät ja liikkuvammat äänityypit.

Taikahuiluun arvioon verrattuna Carmenissa kriitikko-ohjaus meni mielestäni kirkkaasti pidemmlle ja yli. Vierastan suuresti, että kriitikko ryhtyy antamaan ohjeita ohjaajalle siitä, miten teos olisi pitänyt ohjata - tai alkuperäistä ohjausta uudistaa. Toki makuja on monia. Ja tietyllä tavalla pystyin hyvin eläytymään kriitikon asemaan elävässä tilanteeseessa paikan päällä. Varsinkin kun tuntee kriitikon tyylin ja tavan kirjoittaa sekä arviot useista teoksista ja tuotannoista, joihin pystyy omat kokemuksensa vertaamaan.