Klassisen musiikin kuolema

Miksi väheksyä ostovoimaisinta kuluttajaryhmää?

"The death of classical music is perhaps its oldest continuing tradition." 
- Charles Rosen


Yhdysvaltalaisen pianistin ja musiikintutkijan Charles Rosenin aforismi klassisen musiikin kuolemasta on edelleen tosi ja kuolema yhtä ennenaikainen kuin Mark Twainin väitetty kuolema. Klassista musiikkia on uhannut milloin populaarimusiikki, milloin raha ja Beethoven tai uudet tekniset formaatit ja sosiaalinen media. Yleisimmin populaarimusiikki. Ensimmäisen kerran jo vuonna 1324. Sitä ennen klassinen musiikki kai oli populaarimusiikkia. Ja ehkä Verdin, Caruson ja viimeksi Pavarottin aikanakin.

Varsinaisen innoituksen tähän blogiin sain Ilkka Mattilan lauantaiesseestä Helsingin Sanomissa 19. heinäkuuta 2014 "Sallikaa lasten tulla musiikkiostoksille". 

Mattila pohdiskelee esseessään ansiokkaasti suomalaisen musiikkialan nykytilannetta, vaikeuksia ja mahdollisuuksia. Hänen lähtökohtansa on lähinnä populaarimusiikissa sekä nuorisomusiikin ja -viihteen asemassa. Nyt ja aiempien sukupolvien tullessa kuluttajaikään. Totta on, että yhtenäiskulttuuri hävisi viimeistään 1990-luvulle tultaessa joitain esseessä kuvattuja ilmiöitä lukuunottamatta. Tällaisia ovat olleet televisio-ohjelmien, ennen kaikkea Putouksen ja Vain elämää menestykset. Vain elämää -ohjelmaan liittyviä levyjä on myyty tähän mennessä lähes 500 000 ja lisää on taas tulossa uuden kauden alkaessa. Samalla ne ovat nostaneet marginaalilaulajia koko kansan suosikeiksi ja esimerkiksi Cheek on noussut jokaäidin unelmavävyksi ja Kaija Koista on tullut isän ja tyttären yhteisiä idoleita.

Jutun mukaan, kun teinitähti Robin esiintyi Olympiastadionilla 25 000 katsojalle, sosiaalinen ja perinteinen media täyttyivät aikuisten ihmettelevistä kommenteista. Minun sosiaalinen mediani oli hiljaa, eivätkä edes stadionin äänet parinsadan metrin etäisyydeltä kuuluneet korviini.

Ehkä tämä johtuu siitä, että Facebook on jätetty meille vaareille ja mummoille mummomediaksi. Emme kiinnosta ketään, kun meillä ei ole ostovoimaa. Kuitenkin saman jutun mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa eniten äänitteitä ostavat yli 45-vuotiaat ja heidän merkityksensä myynnissä on yhä kasvamassa  Vielä 2000-luvun puolivälissä nuorewmmat ostivat enemmän äänitteitä. Ero nuorten ja vanhempien välillä on siinä, että nuoret ostavat yksittäisiä kappaleita - minun nuoruuteni singlejä, kun taas vanhemmat ostavat kokonaisia levyjä tai levysarjoja. Toisaalta vanhempien yleisön maku jakautuu laajemmin sekä musiikkityylien että artistien kesken. Tämä pätee niin populaari- kuin klassiseen musiikkiin. Harrastajat ovat entistä fanaattisempia ja vaativampia, mutta rahaa on käyettävissä oman artistin koko tuotannon kerääämiseen. Onko musiikkiteollisuus varautunut tähän? Vain osittain. 

Positiivisena esimerkkinä on se, että on syntynyt elintilaa mm. buy record by demand -toimintatavalle. On syntynyt levyjakelijoita, jotka tuottavat vanhoja copyright vapautuneita äänitteitä yksittäiskappaleina tilausten mukaan jne. samoin uudelleen julkaisuja taiteilijoiden koko tuotannosta: Karajan, Callas, mutta myös ei aivan valtavirtaa Ferenc Fricsay, ...

Miksi sitten media ja markkinaväki käsittelevät keski-ikäistä ja eläköityvää ostajakuntaa vasenkätisesti toisenluokan kansalaisina? Uskotellaan, että he eivät kuluta, vaikka tosiasiassa he kuluttavat eniten juuri kulttuuriin, konsertteihin, kulttuurimatkoihin, äänitteisiin ja muihin tallenteisiin. Ja vievätpä vielä jälkikasvun mukanaan. Heillä on rahan lisäksi myös tarvittava aika ja keskittymiskyky.   

Kuten todettu klassisen musiikin kuolemasta on puhuttu vuodesta 1324 saakka, jolloin populaaarimusiikin uskottiin koituvan klassisen musiikin turmioksi. Oheiseen kuvaan on koottu uhkakuvat eri aikakausilta. Klassinen musiikki on aina onnistunut löytämään uudet tähdet ja suuntaukset, jotka ovat saavuttaneen laajan suosion. Niille on voitu aluksi nyrpistellä, mutta sitten ne ovat etabloituneet osaksi traditiota. Joten itse musiikista ei kannata olla huolissaan. Mutta  miten parantaa tallenteiden dien myyntiä ja turvata musiikin parissa työskenteleville kohtuullinen toimeentulo? Siinä ei kannata leimta keskeisintä osaa yleisöstä mummo- ja vaarikuluttajiksi ja heidän käyttämiään kanavia pappamopoiksi ja mummoseiniksi.