Aulis Sallisen Kullervo Savonlinnan Oopperajuhlilla

Juoksuhaudantien tragedia

Aulis Sallinen: Kullervo. Savonlinnan Oopperajuhlat. Kuva: Tuija Pauhu, Itä-Savo, 2014.







Aulis Sallisen neljäs ooppera kaikkiaan kuudesta Kullervo (1988)  oli Kansallisoopperan uuden talon tilausteos. Oopperatalon valmistumisen viiväästyminen siirsi kuitenkin sen kantaesityksen Los Angelesiin vuonna 1992. Kansallisoopperassa se esitettiin talon avajaisviikolla 1993. Tänä kesänä Kullervo on jälleen tapaus ja uudelleen ajankohtainen, kun Savonlinnan Oopperajuhlien uusi taiteellinen johtaja Jorma Silvasti oli valinnut sen juhlien pääteokseksi. Aulis Sallinen siitä poikkeuksellinen kotimainen säveltäjä, että hänen oopperoitaan on esitetty Suomen lisäksi runsaasti ulkomailla ja niistä on tehty useita eri tuotantoja. On onni, että myös Kullervo on nyt saanut uuden tilaisuuden ja sitä pääsi arvioimaan vapaana valmistumisajan paineista ja sen hetkisestä teatteritraditiosta.

Tämä arvioni perustuu 21. heinäkuuta esitettyyn ja suorana televisoituun esitykseen, joka oli samalla teoksen viides ja tällä erää viimeinen esitys Savonlinnan Oopperajuhlilla. Arvioni on tehty televisiotaltioinnin perusteella, mikä tietysti vaikuttaa sekä musiikin että ohjauksen arviointiin. Toisaalta erittäin tasokas HD-kuvaus ja televisio-ohjaus mahdollistavat oopperan henkilöiden sielunmaiseman luotaamisen paremmin kuin Olavinlinnan suurella näyttämöllä on koskaan mahdollista. Yleisradion tuotantoyksiölle on syytä antaa kaikki kunnia erinomaisen onnistuneesta taltioinnista ja ohjelman toteutuksesta.

Muistan Kullervon ensi-illan 1993 lähinnä Jorma Hynnisen suurenmoisesta Kullervosta, mutta kokonaisuutena teos jätti hieman pettyneen olon. Ehkä odotukset olivat liian korkealla tai aika oli jo ajamassa ohi ohjaustyylin, jolla Sallisen ensimmäiset oopperat Ratsumies ja Punainen viiva olivat muuttaneet suomalaisen musiikkielämän. Musiikkikin kuulosti liian tyypilliseltä Salliselta, en päässyt sisään hehkutetun sokean laulajan lauluun ja Kalle Holmbergin ohjaus oli staattinen ja produktio jäi ehkä liiaksi Hynnisen vahvan persoonan varaan. Ehkä ns. "karvalakkioopperoita" vain oli siihen aikaan nähty liikaa. Tai ehkä ajankohta 1990-luvun alussa oli väärä näin synkälle teokselle.

Siksi oli hienoa, että Kullervo sai nyt uuden mahdollisuuden ja sitä pääsi arvioimaan tuorein silmin. Mikä on muuttunut kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana? Ensi-illan aikaan 1990-luvu laman seuraukset eivät ollet vielä nähtävissä koko laajuudessaan vaikka talous oli vapaassa syöksyssä. Nyt lama ja aiheuttama syrjäytyminen ovat osa liian monen nuoren Kullervon jokapäiväistä elämää. Kullervo ei ole kalevalainen myyttisuomalainen, vaan meidän aikamme Kullervoja löytyy monista lähiöistä ja omakotialueilta. Kokonaisia Kullervo-sukupolvia on kasvanut ja kasvaa tälläkin hetkellä Gazassa, Syyriassa ja monilla pakolaisleireillä ympäri maailmaa. Eikä huostaanottojen ja syrjäytymisen Suomessakaan Kullervon tapaus ole tuntematon. Kullervo rinnastuu liian helposti eräisiin viime vuosien väkivallantekoihin.

Kalevalan Kullervo sopii erinomaisesti oopperan aiheeksi, sillä tarinassa - libretto säveltäjän Kalevalan ja Aleksis Kiven Kullervon pohjalta - kaikki päähenkilöt saavat oopperan kuluessa surmansa. Myös Kullervo itse, jonka kohtalon ohjaaja Kari Heiskanen on jättänyt hieman avoimeksi. Itse koin, että Kullervo kostonsa saatuaan palaa polttamansa Unton talon mukana.

Uuden produktion paras oivallus on sijoittaa teos ajattomaan tai lähes nykyaikaan. Lavastus mudostuu muutamista talonrungoista, jotka minulle tuovat mieleen seesteisen omakotialueen tai rintamamiestalot -  suomalaisen Juoksuhaudantien, joka kätkee sisäänsä synkkiä tapahtumia. Kullervo voi syntyä ja elää keskellämme melkein missätahansa. Puvustuksella on tapahtumia etäytettty niin karvalakeista kuin nykyajastakin. Tämä tekee tulkinnasta ajattoman. Olennaista on se, että Kullervo voisi tapahtua yhtä kyvin kalevalaisessa Suomessa kuin 2010-luvun Suomessa tai missä tahansa maailmassa.

Aulis Sallisen musiikki on Kullervossa erinomaisen dramaattista ja imee mukaansa. Teoksen onnistumisessa Hannu Linnun tulkinnalla on ja Savonlinnan oopperajuhlaorkesterilla on aivan keskeinen merkitys. Voi olla, että Sallisen msuiikin vaikuttavuutta lisäsi se, etten ole kuullut hänen oopperoitaan kovin usein viime vuosina. Linnun ja Heiskasen käsissä osoittautui, että Aulis Salinen kuuluu kiistatta parhaisiin näyttämömusiikin tekijöihin sanan parhaassa merkityksessä.

Sallisen pitkä ura näyttämömusiikin parissa ja hänen omintakeinen sävelkielensä tekevät hänestä merkittävän ja omaleimaisen oopperasäveltäjän, jonka teokset Ratsumiehestä Punaiseen viivan kautta Kullervoon muodostavat selvän jatkumon. Tässä sarjassa vain Kunigas lähtee Ranskaan muodostaa poikkeuksen. Sallisen oopperoissa ei ole aarioita tai helposti muistettavia laulemia. Tätä hän on korvannut ottamalla mukaan kokonaisuudesta irrallaan olevan laulun. Punaisessa viivassa se oli Simana Arhippaisen Balladi Vestmanviikistä ja Kullervossa Sokean laulujan laulu. Sallinen ei toki ole yksinään tällaisia irtokappaleita säveltäessään, mutta mielestäni laulu on saanut kohtuuttoman suuren osan Kullervosta kertovissa jutuissa sekä kantaesityksen yhteydessä että tänä kesänä. Populaarisävelmä mekaaninen äänentoiston kautta toteutettuna on mielestäni irrallinen ja perustelee paikkaansa huonosti muuna kuin markkinointitoimenpiteenä. Toki sen teksti vie juonta eteenpäin, mutta musikaalisävelmänä se on enemmän yleisön kosiskelua kuin vakavaa oopperaa.

Musiikillisesti Kullervon uusi tuleminen oli suuri tapaus. Solistit olivat kautta linjan aivan upeita sekä äänellisesti että näyttelijöinä Kaikki pystyivät parhaimpaansa eikä joukosta löytynyt heikkoa lenkkiä. Tämä on ollut Savonlinnan ja suomalsien oopperan vahvuus. Tehdään aitoa ensembletyötä teoksen ja oopperan onnistumisen hyväksi. Nostan tässä esille ainoastaan pari nimeä. Tommi Hakala Kullervona teki kenties uransa parhaaan surituksen tai ainakin kokonaisvaikutelma, joka minulle ruudun välityksellä välittyi löi aiemmat suoritukset laudalta. Ville Rusanen - Oopperajuhlien vuoden taiteilija - teki Kimmon roolista syvästi inhimillisen ja hyvin paljaan ihmiskuvan. Kimmo on ainoa hyvä ihminen koko oopperassa, jolle - kuten niin usein - käy huonosti. Ihailin myös suunnattomasti Rusasen kykyä selviytyä partituurin asettamista vaatimuksista sekä ylä- että alarekisterissä. Kolmanneksi mainitsen vielä Tuija Knihtilän, joka jälleen yllätti positiivisesti sykähdyttävällä tulkinnallaan Kullervon äitinä.

Kaikkiaan Kullervo oli ohjauksen ja musiikillisesti antumuksellisen tulkinnan ansiota unohtumaton elämys. Ja syvästi vaikuttava emotionaalinen kokemus, joka jäi vamasti jokaisen katsojan mieleen linnassa tai kotikatsomossa.

Taltiointi on nähtävissä Yle Areenassa 20 elokuuta saakka. Taltioinnista on tarkoitus leikata yhtenäinen oopperaesitys, joka toivottavasti leviää kansainvälisesti sekä tulee kaupalliseen levitykseen. Suorassa lähetyksessä tuli jälleen kerran esille se, miten vaikeaa on tehdä luontevaa ja kiinnostavaa väliaikaohjelmaa ja haastatteluja. Helposti eksytään kesälomasuunnitelmiin ja syömisiin, jotka uusintakatsomisella tuntuvat piinallisilta. Tällä kertaa oli löytynyt hyvä rinnastus Kullervosta Gazan ja Ukrainan todellisuuteen.

Aulis Sallinen: Kullervo. Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat, 2014.












★★★★☆
Aulis Sallinen: Kullervo. Savonlinnan oopperajuhlat, Arvio perustuu televisiotaltiointiin 21.7.2014. 
Hannu Lintu (musiikin johto), Kari Heiskanen (ohjaus), Antti Mattila (lavastus), Riitta Anttonen-Palo (puvut), Ilkka Paloniemi (valaistussuunnittelu), Matti Hyökki (kuoron valmennus).
Solistit: Tommi Hakala (Kullervo), Tuija Knihtilä (Äiti), Ville Rusanen (Kimmo), Petri Lindroos (Kalervo), Reetta Haavisto (Sisar),  Jenny Carlsetdt (Sepän vaimo), Aki Alamikkotervo (Metsästäjä), 
Juha Kotilainen (Unto), Vuokko Kekäläinen (Unton vaimo), Maria Ylipää (Sokea laulaja), Koit Soasepp (Tiera), Christian Juslin (1. mies) ja Nicholas Söderlund (2. mies).
Savonlinnan Oopperajuhlakuoro ja Savonlinnan Oopperajuhlaorkesteri

Klassisen musiikin kuolema

Miksi väheksyä ostovoimaisinta kuluttajaryhmää?

"The death of classical music is perhaps its oldest continuing tradition." 
- Charles Rosen


Yhdysvaltalaisen pianistin ja musiikintutkijan Charles Rosenin aforismi klassisen musiikin kuolemasta on edelleen tosi ja kuolema yhtä ennenaikainen kuin Mark Twainin väitetty kuolema. Klassista musiikkia on uhannut milloin populaarimusiikki, milloin raha ja Beethoven tai uudet tekniset formaatit ja sosiaalinen media. Yleisimmin populaarimusiikki. Ensimmäisen kerran jo vuonna 1324. Sitä ennen klassinen musiikki kai oli populaarimusiikkia. Ja ehkä Verdin, Caruson ja viimeksi Pavarottin aikanakin.

Varsinaisen innoituksen tähän blogiin sain Ilkka Mattilan lauantaiesseestä Helsingin Sanomissa 19. heinäkuuta 2014 "Sallikaa lasten tulla musiikkiostoksille". 

Mattila pohdiskelee esseessään ansiokkaasti suomalaisen musiikkialan nykytilannetta, vaikeuksia ja mahdollisuuksia. Hänen lähtökohtansa on lähinnä populaarimusiikissa sekä nuorisomusiikin ja -viihteen asemassa. Nyt ja aiempien sukupolvien tullessa kuluttajaikään. Totta on, että yhtenäiskulttuuri hävisi viimeistään 1990-luvulle tultaessa joitain esseessä kuvattuja ilmiöitä lukuunottamatta. Tällaisia ovat olleet televisio-ohjelmien, ennen kaikkea Putouksen ja Vain elämää menestykset. Vain elämää -ohjelmaan liittyviä levyjä on myyty tähän mennessä lähes 500 000 ja lisää on taas tulossa uuden kauden alkaessa. Samalla ne ovat nostaneet marginaalilaulajia koko kansan suosikeiksi ja esimerkiksi Cheek on noussut jokaäidin unelmavävyksi ja Kaija Koista on tullut isän ja tyttären yhteisiä idoleita.

Jutun mukaan, kun teinitähti Robin esiintyi Olympiastadionilla 25 000 katsojalle, sosiaalinen ja perinteinen media täyttyivät aikuisten ihmettelevistä kommenteista. Minun sosiaalinen mediani oli hiljaa, eivätkä edes stadionin äänet parinsadan metrin etäisyydeltä kuuluneet korviini.

Ehkä tämä johtuu siitä, että Facebook on jätetty meille vaareille ja mummoille mummomediaksi. Emme kiinnosta ketään, kun meillä ei ole ostovoimaa. Kuitenkin saman jutun mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa eniten äänitteitä ostavat yli 45-vuotiaat ja heidän merkityksensä myynnissä on yhä kasvamassa  Vielä 2000-luvun puolivälissä nuorewmmat ostivat enemmän äänitteitä. Ero nuorten ja vanhempien välillä on siinä, että nuoret ostavat yksittäisiä kappaleita - minun nuoruuteni singlejä, kun taas vanhemmat ostavat kokonaisia levyjä tai levysarjoja. Toisaalta vanhempien yleisön maku jakautuu laajemmin sekä musiikkityylien että artistien kesken. Tämä pätee niin populaari- kuin klassiseen musiikkiin. Harrastajat ovat entistä fanaattisempia ja vaativampia, mutta rahaa on käyettävissä oman artistin koko tuotannon kerääämiseen. Onko musiikkiteollisuus varautunut tähän? Vain osittain. 

Positiivisena esimerkkinä on se, että on syntynyt elintilaa mm. buy record by demand -toimintatavalle. On syntynyt levyjakelijoita, jotka tuottavat vanhoja copyright vapautuneita äänitteitä yksittäiskappaleina tilausten mukaan jne. samoin uudelleen julkaisuja taiteilijoiden koko tuotannosta: Karajan, Callas, mutta myös ei aivan valtavirtaa Ferenc Fricsay, ...

Miksi sitten media ja markkinaväki käsittelevät keski-ikäistä ja eläköityvää ostajakuntaa vasenkätisesti toisenluokan kansalaisina? Uskotellaan, että he eivät kuluta, vaikka tosiasiassa he kuluttavat eniten juuri kulttuuriin, konsertteihin, kulttuurimatkoihin, äänitteisiin ja muihin tallenteisiin. Ja vievätpä vielä jälkikasvun mukanaan. Heillä on rahan lisäksi myös tarvittava aika ja keskittymiskyky.   

Kuten todettu klassisen musiikin kuolemasta on puhuttu vuodesta 1324 saakka, jolloin populaaarimusiikin uskottiin koituvan klassisen musiikin turmioksi. Oheiseen kuvaan on koottu uhkakuvat eri aikakausilta. Klassinen musiikki on aina onnistunut löytämään uudet tähdet ja suuntaukset, jotka ovat saavuttaneen laajan suosion. Niille on voitu aluksi nyrpistellä, mutta sitten ne ovat etabloituneet osaksi traditiota. Joten itse musiikista ei kannata olla huolissaan. Mutta  miten parantaa tallenteiden dien myyntiä ja turvata musiikin parissa työskenteleville kohtuullinen toimeentulo? Siinä ei kannata leimta keskeisintä osaa yleisöstä mummo- ja vaarikuluttajiksi ja heidän käyttämiään kanavia pappamopoiksi ja mummoseiniksi.

Kesäkriitiikko

Savonlinnan oopperajuhlat: Aulis Sallinen: Kullervo. Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat, 2014  

Kesäfestivaalit elävät kuumeisinta sesonkiaan. On Naantalia, Savonlinnaa ja Kuhmoa sekä tietenkin Pori Jazz ja Suomi-Areena, jossa olivat kaikki. Kaikki tarkoittaa joukkoa poliitikkoja, toimittajia ja mielipidevaikuttajia, jotka löivät rumpua tapahtuman ainutlaatuisuudesta. Siellä olivat todella kaikki. Tapahtuman kokonaiskävijämäärä oli 30 000 eli hyvä ilmaistapahtumaksi, jonka sisältö koostuu keskusteluista. Ehkä Porissa olleilta katosi paikoin suhteellisuudentaju, sillä muualla elämä jatkui lähes ennallaan. mitä nyt kesäkommentit ylittivät uutisotsikoissa lentokoneen alasampumisen Ukrainassa ja Gazan pommitukset ja maahyökkäykset. No olihan Porissa myös jazzia eli jazzin megatähdet Pet Shop Boys ja Bob Dylan.

Kuten sanottu, olen seurannut kesän juhlia lähinnä tiedotusvälineiden  ja sosiaalisen median kautta. Niiden välityksellä syntyy maailman menosta hieman erilainen kuva, kuin jos olisi sisällä pölinässä. Tässä muutamia poimintoja. Ja toki lähinnä oopperaan liittyen.

Helsingin Sanomien toimittaja Vesa Sirén vieraili Savonlinnan Oopperajuhlilla kirjoittaen arviot Aulis Sallisen Kullervosta ja Giacomo Puccinin Madama Butterflysta. Kullervoa koskevissa kirjoituksissa huomioni kohdistui siihen, miten laajalti palstatilaa oli annettu sokean laulajan pienen roolin esittäneelle Maria Ylipäälle, joka oli "hypännyt Vesa-Matti Loirin suuriin saapaisiin" ja hänen suhteeseensa oopperaan. Ooppera-arvio puolestaan keskittyi sähkökatkoksen ja Seppo Heikinheimon kantaesityksestä kirjoittaman arvion kuvailuun ja arviointiin. Ehkä lukijaystävällisen kirjoittelun tarkoitus on juuri tämäntyyppinen viihteellistäminen. Syvemmät anayysit teoksista ja niiden eri ohjauksista siirtyvät yhä enenevässä määrin harrastajaryhmien sosiaalisille verkkofoorumeille? 

Savonlinnasta kuultujen ja Kullervon esityksen nähneiden kommentit olivat varsin toisenlaisia. Puhutaan suuresta oopperatapauksesta, joka pitää itse nähdä ja nimenomaan kokea. Kari Heiskasen uusi ohjaus ja Hannu Linnun johtama musiikki nostivat solistien kanssa oopperan aivan uusiin sfääreihin eikä kukaan voinut jäädä välinpitämättömäksi. Samalla pyyhkytyi pois kantaesityksestä muistoihin jäänyt jähmeys. Sallisen musiikki on aina ollut parhaimmillaan - ja hyvässä mielessä -  näyttämömusiikkia, joka pääsee täyteen oikeuteensa lavatapahtumien yhteydessä.

Odotan mielenkiinnolla maanantaita 22. heinäkuuta, jolloin voin television kautta muodostaa oman käsitykseni produktiosta ja kenties pyyhkiä pois Kansallisoopperan uuden talon avajaisten yhteydessä syntyneen pienoisen pettymyksen.

Savonlinnan oopperajuhlat: Giacomo Puccini: Madama Butterfly. Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat, 2014  

Sirén oli nähnyt myös Madama Butterflyn. Sen arvostelussa kiinnitti huomiota spekulointi siitä, miksi Helena Juntunen ei esittänyt nimiroolia ensi-illassa. Juntusen esiintymisestä oli jo etukäteen kohistu suurena läpimurtona. Tämä ei tietenkään ollut tiedossa, kun miehityksistä aikanaan oli päätetty. Oopperajohtaja Jorma Silvasti oli Helsingin Sanomien mukaan "halunnut suojella sopraanoa kriitikoilta". No kriitikko ilmoitti suurieleisesti lähtevänsä lomalle ja jättävänsä arvostelut sikseen.

No, mikä sai kriitikon palaamaan lomiltaan? Ei Savonlinnan oopperajuhlat tai edes Jonas Kaufmannin ensiesiintyminen Suomessa. Ei syy oli Bob Dylanin esiintyminen Pori Jazzissa ja soitettujen kappaleiden luettelointi. Ei siinä mitään, mutta kertonee jotain johtavan päivälehden kulttuuripoliittisista linjauksista, jos lehden pääkriitikko keskittyy rock-konserttien arviointiin. Ja toki muistaa mainita mitkä kappaleet olisi halunnut kyseisessä konsertissa kuulla.

Toki Helsingin Sanomilla oli lähettää toimittaja myös Savonlinnaan arvioimaan juhlien muutkin produktiot. Lehden pitkäaikainen kriitikko Hannu-Ilari Lampila arvioi niin Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun kuin Georges Bizet'n Carmeninkin. Kun en uusintaohjauksia ole itse nähnyt, mielikuva esityksistä syntyy vain kriitikoiden arvioiden perusteella.

Taikahuilun - pääsoin erittäin myönteinen kritiikki erityisesti ohjauksesta - arvio keskittyy vertailuun alkuperäisen August Everdingin ohjauksen (vuodelta 1973), jolla on ikää kunniotettavat 40 vuotta, hienouksiin ja ajantasaistukseen. Savonlinnan Taikahuilun ja Everdingin ohjauksen hienous piilee siinä, että kun se esitetään suomeksi, mukaan voi sijoittaa uudistettua huumoria ja lisäväriä. Samalla teos on tarjonnut ja tarjoaa erinomaisen tilaisuuden nuorille kotimaisille solisteille päästä mukaan suuren kansainvälisen oopperajuhlan tunnelmaan. Olen kuullut kaikkia solisteja muualla, ja voi huoletta todeta, että muutaman vuoden välivaiheen jälkeen, meille on kasvamassa erittäin lupaava uusi solistisukupolvi.

Lampilan arvostelussa kiinnitti - jälleen kerran - huomiota se, että kriitikolla, tosin monella muulla arvostelijalla on sama tapa, on suuri taipumus verrata ohjauksia ja solisteja omiin ihanteisiinsa. Ja jos tulos ei miellytä, niin aletaan antaa ohjeita siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Ehkä kritiikin tulisi paraammin seurata ohjauksen lähtökohtia ja arvioida tulosta niiden pohjalta. Jos modernit tulkinnat eivät miellytä, pitäisi kenties jättää tuotanto arvostelematta. Omasta mielestäni ohjaus pitäisi pyrkiä arvoimaan sen omista lähtökohdista, eikä oman ihanneohjaukseni kautta tai suosikkitallenteisiin vertaamalla. Ehkä kannattaisi olla avarakatseisempi myös laulajien kohdalla eli vaikka oma ihanne-Sarastro olisikin syvä basso, ovat roolia esittäneet ja siitä suurella menestyksellä selvinneet monet keveämmät ja liikkuvammat äänityypit.

Taikahuiluun arvioon verrattuna Carmenissa kriitikko-ohjaus meni mielestäni kirkkaasti pidemmlle ja yli. Vierastan suuresti, että kriitikko ryhtyy antamaan ohjeita ohjaajalle siitä, miten teos olisi pitänyt ohjata - tai alkuperäistä ohjausta uudistaa. Toki makuja on monia. Ja tietyllä tavalla pystyin hyvin eläytymään kriitikon asemaan elävässä tilanteeseessa paikan päällä. Varsinkin kun tuntee kriitikon tyylin ja tavan kirjoittaa sekä arviot useista teoksista ja tuotannoista, joihin pystyy omat kokemuksensa vertaamaan. 

Mestarilaulajat viimein Töölönlahdelle

Kansallisoopperan ohjelmisto 2014-2015

Suomen kansallisooppera julkaisi pari viikkoa sitten seuraavan näyttämökauden ohjelmistonsa. Äkkiseltään ensi kauden ohjelmistossa ei ole suuria yllätyksiä, sillä keskeiset uutuusteokset olivat etukäteen tiedossa tai ennakkoarvailujen perusteella odotettuja. Tarkempi tarkastelu paljastaa ohjelmistosta muutamia kiinnostavia yksityiskohtia ja solisteja.

Yleinen johtopäätös on, että tiukka taloustilanne ja budjettikuri näkyvät sekä teosvalinnoissa että solistikiinnityksissä. Lisäksi uusi ylikapellimestari Michael Güttler johtaa poikkeuksellisen suuren osan teoksista. Jos edellisen taiteellisen johtajan Mikko Franckin aikana kuuli moitteita siitä, ettei talon omille solisteille riittänyt tehtäviä, niin nyt he pääsevät todella näyttämään osaamistaan. Uusi taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi - yhdessä uuden ylikapellimestari Güttlerin kanssa - antaa hyviä rooleja etenkin nuorimmille solisteille. Tämä on erinomaista, sillä oopperaan on kiinnitetty monia nousevia kykyjä, joista osa pääsi esille jo tällä kaudella. Mieleenpainuvin oli Marjukka Tepposen läpimurto Miminä Puccinin La Bohèmessa. Valitettavaa on toisaalta se, ettei suuria kansainvälisiä nimiä ole juuri tarjolla. Erityisesti olisin kaivannut kansainvälistä tenoria Klaus Florian Vogtin tyyliin. Mahdollista toki on, että oopperan onni nousevien kykyjen kanssa jatkuu kuten oli Zach Borichevskyn tapauksessa.

Yleisön ja omat odotukseni täyttää hyvin se, että omat kansainväliset tähtemme laulavat jälleen Helsingissä. Ilolla on pantava merkille Matti Salmisen paluu. Hän laulaa Boris Godunovin nimirooliin kaikissa neljässä näytöksessä. Saattaa olla, että tämä tulee olemaan viimeinen mahdollisuus nähdä Salminen yhdessä loistorooleistaan.

Toinen odotettu ja toivottu vierailija  on Camilla Nylund, joka palaa nyt Mariettan (Die tote Stadt) jälkeen lavalle Émilie du Châtelet'n roolissa  Kaija Saariahon Émilie-oopperan Suomen ensiesityksessä. Marianne Weemsin ohjaama monologi on nähty aiemmin Spoleton festivaalilla Yhdysvalloissa. Émilie sai maailman ensi-iltansa Lyonissa 2010 ja pelkona oli, että sitä ei nähtäisi Suomessa. Tietokatkosten jälkeen on upeaa, että se saa Suomen kantaesityksensä aikaisimpana mahdollisena ajankohtana.

Nürnbergin mestarilaulajat. Kuva: 
© Zürichin ooppera / Judith Schlosser





Monien oopperakävijöiden ja etenkin wagneriaanien toivelistan kärjessä vuosikausia ollut Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat. Se saa maaliskuussa kauan odotetun ensi-iltansa Töölönlahdella. Mestarilaulajien edellisestä esityksestä päänäyttämöllämme tulee kuluneeksi yli kuusikymmentä vuotta, sillä edellinen ensi-ilta oli jo vuonna 1950 ja sitä edellinen 1921. Sen jälkeen teos on nähty kertaalleen vierailuesityksenä Savonlinnan oopperajuhlilla 2002 ja konserttiversiona Finlandia-talossa 1995.

Mestarilaulajien kohdalla ohjelmassa on kaksi yllätystä. Ensinnäkin teoksen ohjaa alan legenda ja Wagner-ohjaajien grand old man Harry Kupfer. Hänen Parsifalinsa kuuluu uuden oopperatalon suurimpiin menestyksiin. Kansallisoopperaan tuleva Mestarilaulajat on jo nähty Zürichissä (ensi-ilta 2012). Produktio on varma ja turvallinen valinta eikä lavalla tulla näkemään saksalaista antioopperaa. Etukäteen ainoa kielteinen seikka on se, ettei kyseessä ole uusi Kupferin produktio ja siksi oopperamaailman päähuomio ei tule kohdistumaan Helsinkiin. Ehkä taloudellisista syistä Helsinki on joutunut luopumaan tavoitteesta olla Pohjolan ykkösoopperatalo. Tämähän oli tavoitteena vielä silloin, kun Helsigissä tuotettiin sellaisia sykähdyttäviä tapauksia kuin Dario Fon ohjaama Rossinin Matka Reimsiin ja Götz Friedrichin ohjaus Nibelungin sormuksesta ja Franckin kauden paras ooppera Kasper Holtenin ohjaama Die tote Stadt.

Kunnioitettavaa on, että Mestarilaulajat toteutetaan lähes kotimaisin solistein. Mika Kareksesta tulee laskujeni mukaan kuudes suomalainen, joka on laulanut Hans Sachsin roolin. Muissa rooleissa ovat mm. Mika Pohjonen Walter von Stolzingina, mikä on samalla hänen ensimmäinen Wagner-roolinsa. Ainoa julkistettu vierailija on Wienin valtionoopperan solisti Michael Krauss, joka laulaa Sixtus Beckmesserin roolin. Ainoastaan Evan roolin esittäjä on vielä avoinna. Todistaa hyvää Kansallisoopperan tasosta, että teos voidaan esittää lähes omin voimin. Tämä varmaan mahdollistaa myös teoksen pikaisen paluun. Toisaalta olisi ollut hienoa esitellä oopperayleisöllemme Klaus Florian Vogtin tasoinen heldentenori.

Syksyn ensimmäinen ensi-ilta on W. A. Mozartin Figaron häät. Varma valinta, mutta Figaron häiden edellinen produktio poistui ohjelmistosta vasta keväällä 2013 elettyään yli kolemkymmentä vuotta. Tietysti maailman kahdeksanneksi esitetyllä oopperalla on suuri ihailijajoukkonsa. Figaron häät tarjoaa hyviä rooleja nuorille laulajilla, joten siinä mielessä hyvä valinta ja todellinen näytön paikka. Kysymys on, eikö tässä vaiheessa olisi voitu valita joku muu ooppera kärkikymmeniköstä? Anna Kelon ohjaaman teoksen johtaa Susanna Mälkki.

Ennakkotietojen mukaisesti oopperan panostus operettiiin ja musikaaliin alkaa jo ensi syksynä. Näin ooppera vastaa varmaan monen toiveisiin ja houkuttelee yleisöä, joka ei normaalisti käy Töölönlahden tällä puolella. Edellinen operatti oli Lehárin Iloinen leski (2008-2011) ja musikaali Sondheimin Sweeney Todd (ensi-ilta 1997). Ennen Andrew Lloyd Webberin  Oopperan kummitusta oopperan näyttämölle tulee Johann Straussin Lepakko. Se on kenties tunnetuin operetti ja sitä on esitetty Kansallisoopperassakin säännöllisin välein - edellinen ensi-ilta 1995. Lepakossa on parasta - uuden yleisön opettamisen lisäksi - se, että siihen on panostettu: ohjaajana ja lavastajana on Marco Arturo Marellli, jonka Ruusuritari ja Pelléas ja Mélisande ovat olleet Kansallisoopperan tyylikkäimpiä produktioita. Sen ensi-iltakierroksella laulavat wieniläiset Michael Kraus (Eisenstein), joka siis laulaa Mestarilaulajien ohella operettia, sekä Alexandra Reinprecht (Rosalinde)

Nuorempaa sukupolvea varten tarjolle tulee  Leoš Janáčekin Ovela kettu, joka esitetään suomeksi. Janáček onkin ollut yksi eniten esillä olleista oopperasäveltäjistä Töölönlahdella.

Uusinnoista kiinostavin on - Boris Godunovin ohella - Claude Debussyn Pélleas ja Mélisande. Marellin ohjauksen paluu on yksi syksyn valopilkkuja. Siinä vastikään Kansallisoopperaan kiinnitetyllä Ville Rusasella samoin kuin Jenny Carlstedtilla on näytön paikka.

Muita ensi kaudella palaavia teoksia ovat La Bohème (mm. Marjukka Tepponen) sekä Aida. Puccinin Viitta (Il tabarro) palaa ohjelmistoon tällä kertaa yhdistettynä Leoncavallon Pajatsoon.

Tero Saarinen: Kullervo. Tuukka Piitulainen. Kuva: © 2014 Perttu Saksa



Kansallisbaletin mielenkiintoisin uutuus, jolla juhlistetaan Jean Sibeliuksen juhlavuotta on Tero Saarisen koreografia Kullervo. Se saattaa muodostua varsinaiseksi tapaukseksi myös kansainvälisesti.

Yksi suurimmista pettymyksistä on se, että Richard Straussin 150-juhlavuotta ei syksyllä noteerata oopperalla. Ohjelmassa on vain orkesterikonsertti, jossa esitetään prologi Ariadne auf Naxos -oopperasta. Kokonaan teosta ei meillä ole nähty kolmeenkymmeneen vuoteen. Sen lisäksi mukana on ihana Vier letzte Lieder, solistina Anna Gabler sekä sävelruno Don Juan.  Vier letzte Lieder kuullaan tänä vuonna myös sekä Radion sinfoniaorkesterin että Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmissa. Keväällä SKO:n  ohjelmassa olevan Ruusuritarin pariksi olisi sopinut syksyksi vaikka juuri mainittu Ariadne auf Naxos tai Salome. Elektran osalta toivossa on, että Patrice Chéreaun ja Esa-Pekka Salosen produktio Aix-en-Provencesta (vuoden oopperaproduktio 2013 ja joka saa ensi-iltansa La Scalassa toukokuuss 2014), tulee meille suunnitellusti 2016 Chéreaun kuolemasta huolimatta. Se tasapainottaa huomattavasti Oopperan kummituksen esiinmarssia.

Nuorten taiteilijoiden työt tulossa taidehuutokauppaan

Bukowskis Modern and Contemporary -huutokauppa 23.-24.4.2014

Bukowskis järjestää 23. ja 24. huhtikuuta jo perinteisen keväthuutokaupan, joka keskittyy moderniin ja nykytaiteeseen sekä designiin. Suurimman huomion kerännee jälleen kerran 1940-1950-lukujen suomalinen design. Design-kohteita on yli 300. Mukana on runsaasti Alvar Aallon huonekaluja ja valaisimia, Aallon, Tapio Wirkkalan ja Timo Sarpanevan lasia ja Paavo Tynellin valaisimia sekä keramiikkaa mm. Birger Kaipiaiselta. Erityisen kiinnostava on kuitenkin taiteen osuus, sillä modernissa osiossa on yhteensä lähes 160 kohdetta ja nykytaiteessa 60 kohdetta.

Modernin ja nykytaiteen tarjonta on merkittävä sekä määrällä että laadulla mitaten. Mukana on useita kiinnostavia kohteita, joista moni sopisi parhaiten julkisiiin tiloihin tai museoon. Mukana on useita 1980-luvun lopun töitä, joita kokonsa vuoksi on vaikea sijoittaa normaaliin kerrostaloasuntoon.

Modernin taiteen osiosta kannattaa mainita kymmenen Tove Janssonin työtä, muutamat Lars-Gunnar Nordströmin maalaukset mm. suurikokoinen Dimensionell funktion vuodelta 1965 sekä Juhani Linnovaaran Lajinsa viimeinen. Mukana on myös kolme Otto Mäkilän muotokuvaa, joista kaksi on omakuvia.

Nyky- eli aikalaistaiteen määrä on noussut edellisistä kerroista ja mukaan on otettu aiempaa enemmän aivan nuoria tekijöitä. Samalla myyntiin on tulossa teoksia aivan viime vuosilta. On virkistävää, että huutokauppayleisön tietoisuuteen tuodaan kokonaan uusia tekijöitä. He eivät todennäköisesti ole tuttuja sellaisille keräilijöille, jotka eivät kierrä säännöllisesti gallerioita tai seuraa esimerkikisi Kuvataideakatemian tapahtumia. Nostaisin näistä tekijöistä esille Toni R. Toivosen, joka juuri voiti Baswaren taidekilpailun. Häneltä on mukana hieno teos What remains / We were lovers then. Lisäksi nostan esille Erno Enkerbergin, Anna Tuorin ja Ilari Hautamäen teokset.  Mukana on teoksia edelleen myös Katja Tukiaiselta, Maiju Salmenkiveltä ja Sampsa Sarparannalta. Asemansa vakiinnuttaneista nykytaiteilijoista tähän luokkaan on sijoitettu esimerkiksi Raili Tang, Henry Wuorila-Stenberg, Tero Laaksonen, Risto Suomi, Jan Kenneth Weckman, Susanne Gottberg ja Mari Rantanen.
















Taiteen jaottelu moderniin ja nykytaiteeseen on kuitenkin vaikeaa ja osin sattuman varaista. Modernin taiteen osioon on sijoitettu monia aktiivisesti maalaavia ja näyttelyjä pitäviä taiteilijoita kuten Marjatta Tapiola, Kuutti Lavonen, Kristian Krokfors ja Matti Kujasalo. Rajaus näyttää tehdyn osin taiteilijan iän ja osin aiemman huutokauppamenestyksen perusteella.

Tulee olemaan mielenkiintoista miten nuoret tekijät otetaan vastaan ja miten hinta-arviot heidän kohdallaan pitävät.















Aiempien kokemusten perusteella suomalinen taideyleisö - taidetta ostava yleisö - on konservatiivista ja huutokauppatalot ovat onnistuneet vain kohtuullisesti esimerkiksi valokuvataiteen esillenostamisessa.

Bukowskis järjestää toukokuussa Tukholmassa erilliset modernin ja nykytaiteen huutokaupat. Modern-huutokaupassa on myynnissä mm. kolme Esko Männikön valokuvaa. Oma suosikkini Tukholman huutokaupassa on Sean Scullyn North eagle. Tukholmassa arvokkain myynnissä oleva työ on Andy Warhollin Last supper, jonka hinnaksi on arviotu 7-9 miljoonaa euroa.

Vierailulla Edelfeltin ateljeessa

Täällä syntyi pala Suomen taidehistoriaa

Liisankatu tuli tunnetuksi 1960-luvulla Muksujen laulusta "Liisankadulla samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike....". Runoilija Pentti Saarikoski kirjoitti tosielämään perustuvan laulun Liisankatu 25:n piharakennuksen yksiöelämästä samassa talossa. missä Mikko Monosen hautaustoimisto jatkaa edelleen elämäänsä. Viereisessä talossa - Liisankatu 27 - tai oikeammin sen piharakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitsee taiteilija-ateljee, jossa mm. Albert Edelfelt maalasi taulujaan vuodesta 1895 - tai mahdollisesti jo 1894 - alkaen. Hän vuokrasi silloin Helsingin uudenaikaisinta ateljeeta varmuudella vuodesta 1895 alkaen jaksottain aina kuolemaansa saakka vuonna 1905.

Kuvataideakatemian ystävät järjesti 2.4.2014 harvinaislaatuisen vierailun tähän entiseen ateljeehen 1890-luvun alussa valmistunut ateljee on nykyisin yksityiskäytössä, jossa toimii FINE Publishing -yhtiö. Yhtiö on keskittynyt high end -viineistä ja muista eksklusiivisiin tuotteista kertoviin lehtiin ja julkaisuihin.

Ateljeen historiasta ja Albert Edelfeltin toiminnasta ja suhteesta siihen kertoi taidehistorioitsija Marina Catani, joka on yksi Edelfelt-tutkimuksen johtavista nimistä. Hänen lisäkseen paikalla oli myös professori Riikka Stewen.

Helsingissä oli kova pula taiteilijoiden työtiloista ja aina 1870-luvulta lähtien oli viereillä hanke suurehkon ateljeen saamiseksi. Ateljee-tiloja oli vielä 1890-luvulle tultaessakin kaikkiaan alle kymmenen. Niistä joitain on vielä tunnistettavissa rakennusten julkisivuista, vaikka itse ateljeet ovat kadonneet (Kirkkokatu, Mariankatu, Aleksanterinkatu, Bulevardi). Edelfelt pääisi vaikuttamaan Liisankadun ateljeen suunnitteluun, mutta sitä yritettiin vuokrata ylesesiti ennen kuin Edeldelt otti sen työtilakseen.

Edeldelt muutti perheineen Pariisista Helsinkiin 1991 ja tarvitsi suuria töitä varten ateljeen myös Helsingistä Haikkoon jo 1883 valmistuneen pienen ateljeetalon lisäksi. Haikossa hän maalasi pääosin ulkosalla sekä saaristossa (mm. Lapsen ruumissaatto). Hän päätyi vuokraamaan Liisankadun ateljeeta pääosin lyhyissä jaksoissa. Tuolloin Liisankatu oli kaupungin reunamilla, jonne matka Kaivopuistosta (Myllykadulta) ja myöhemmin Katajanokalta (Luotsikatu) oli varsin pitkä. Ateljee oli myös sen ajan mittapuun mukaan kallis - 800 markkaa vuodessa (vastaa 4 000 €, 2011), kun Edelfeltin maalaama muotokuva saattoi maksaa 4 000 markasta ylöspäin. Siksi jopa maamme johtava taiteilija Edelfelt vuokrasi ateljeeta pääsoin projektikohtaisesti. On oletettu, että hän maalasi Porilaisten marssi - teoksen Liisankadulla ja mahdollisesti Vaasan alttaritaulun 1893-94). Varmuudella yliopiston juhlasalin seinämaalaukset, jotka tuhoituivat sodan aikana on maalattu täällä.

Täällä on syntynyt myös näyttelijä  Ida Aalbergin muotokuva (vartalomallina Elli Tompuri) ja joukko mytologia-aiheisia maalauksia, joissa Edelfelt käytti mallina kotiapulaistaan. Edelfelt maalasi myös ikkunasta näkyneitä  maisemasta Pitkänsilta ja Ensilumi.

Mielenkiintoista on, että ateljee oli maalattu valkoiseksi ainakin 1890-luvun puolivälissä. Näin seinät ja Kruunuvuoren selälle aukeavat ikkunat mahdollistivat ateljeehen maksimivalon. Ateljee poikkesi ajan tyylistä ja maalauksissa esitetyistä biedermeier-tyylisistä interiööreistä. Edelfelt oli jo Pariisisssa tottunut vaaleisiin ateljeihin.

Ateljeesta ja elämästä löytyy monia mielenkiintoisia yksityiskohtia Edelfeltin kirjeistä, jotka ovat kaikki nähtävissä Internetissä. Talossa ei ollut hissiä ja lämmitystä varteen puut ja myöhemmin koksi oli kannettava portaita pitkin ylimpään kerrokseen.Talossa oli kuitenkin moderneja palveluja kuten sähkö ja kerroskohtainen käymälä. Edelfeltin palveluksessa oli sisäkkö Tyra Carlsson, joka myös kuvaa elämää kirjeissään. Carlsson toimi myös mallina useissa Edelfeltin täällä tekemissä maalauksissa. Huoneistosta Edelfelt käytti vain ateljeeta ja muut kaksi huonetta oli vuokrattu alivuokralaisille.


Edelfelt oleskeli paljon myös Pariisissa, jossa hänellä oli kaikkiaaan viisi ateljeeta, joista viimeisestä hänellä oli yli 20 vuoden yhtäjaksoinen vuokrasopimus. Pariisi oli tarkeä ennen kaikkea Kevätsalongin sekä tilausmuotokuvien vuoksi. Avioitumisen (1889) jälkeen elämä Pariisissa muuttui kalliiksi ja perhe päätti muuttaa pysyvästi Suomeen myös vaimon terveudentilan vuoksi.

Liisankadun ateljeessa työskenteli Edelfeltin jälkeen useita muita keskeisiä taiteilijoitamme mm. Juho Rissanen, Oskari Paatela ja Gösta Diehl (1935-1954). Myöhemmin siitä tuli Jussi ja Toivo Paatelan arkkitehtitoimisto.

Lisämateriaalia

Yleisradion kokoamia haastettaluja Albert Edelfeltistä
http://yle.fi/vintti/yle.fi/teemagalleria_edelfelt/haastattelut.html
Edelfelt, Albert (1854 - 1905) - Biografiakekus
http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3217/
Kummelimies asuu Edelfeltin ateljeessa, HS 13.1.2013
http://www.hs.fi/koti/a1357970193040

Oopperaa 20 vuodeksi

Varman päälle vai riskillä?

Kansallisoopperalla on nyt uusi taiteellinen johtaja - Lilli Paasikivi - ja ylikapellimestari - Michael Güttler. Huhtikuun alussa ooppera julkistaa kauden 2014-2015 ohjelmistonsa. Uuden johdon ansiosta  kiinnostus julkistettavaan ohjelmaan on tavallista suurempi, sillä antaahan se samalla viitteitä tulevien vuosien ohjelmistopolitiikasta ja sen painotuksista.

Tähän mennessä julkisuuteen tihkuneet tiedot ja Paasikiven haastattelut ovat painottuneet suuren yleisön mieltymysten huomioon ottamiseen pikemminkin kuin oopperan vakiokävijöiden toiveisiin. Koskivatpa nämä sitten uusia ja kiinnostavia produktioita tai kantaesityksiä, teosharvinaisuuksia tai kiinnostavia maailmanluokan ohjaajavierailuja.

Saattaa tosin olla, että uusi johto on tullut julkisuuteen varmat edellä ja suursyömäreiden toiveisiin vastataan vasta, kun rahoitus ja päättäjät on vakuuteltu populaareilla valinnoilla.

Paasikiven ensimmäinen oma valinta osui Giacomo Puccinin La Bohème -oopperaan. Kaudella 2012-2013 se oli kansainvälisesti kolmanneksi esitetyin ooppera. Suosituin oli Giuseppe Verdin La Traviata (Kansallisooperan edellinen produktio 1988) ja toiseksi esitetyin Georges Bizet'n Carmen (Kansallisooppera 1993 ja 2007). La Bohèmen edellinen ensi-ilta Kansallisoopperassa oli vuonna 2000. Vuoden 2000 esitys oli pelkistetty ja moderni, jota yleisö vieroksui. Siksi Paasikivi halusi tuoda suosikkioopperan näyttämölle tällä kertaa yleisön mieleisessä klassisessa muodossa. Paasikiven tavoitteena oli saada La Bohème, jota voidaan huoletta esittää seuraavat 20 vuotta. Tämä sopii toki hyvin tavoitteeksi perusteoksille. Palvelihan tyylikäs La Traviata ohjelmistossa kunnioitettavat 25 vuotta.

Miten ooppera onnistui tavoitteessaan, on nyt yleisön arviotavana. Oma arvioni La Bohèmesta on blogissani. Helsingin Sanomien arvostelija Hannu-Ilari Lampila kirjoitti, ettei aina tiennyt oliko ensi-illassa vai katsoiko kymmenen vuotta vanhaa produktiota. Hänen arvionsa voi kertoa hyvää ooperan asettaman tavoitteen kannalta. Katariina Lahden ohjaus on perinteinen, mutta realistinen ohjaus Pariisin synkkyydestä ei ehkä vastaa odotuksia iloittelua, jota yleisö etenkin toisessa näytöksessä on tottunut näkemään.

Puuttumatta tällä kertaa siihen, tulisiko suosia moderneja vai perinteisä ohjauksia - kummallakin on vankat kannattajansa, lienee aika selvää, ettei oopperan kansainvälistä profiilia luoda kantaohjelmiston traditionaalislla tulkinnoilla. Toki näille on kysyntää ja yleisölle tulee tarjota myös sitä, mitä se haluaa, eikä aina valistusta. Mutta onko rima asetettu oikealle tasolle, jos ensi-illan yhteydessä kysytään, onko kyseessä uusi vai kymmnen vuotta vanha produktio?

Maailmalla on oopperataloja, jotka perustavat maineensa ja ohjelmistonsa konservatiivisiin ohjauksiin ja tuotantoihin - kuten suurelta osin Metropolitan ja Wienin Valtionooppera -  joissa yhä esitetään 1970-luvun tuotantoja (Otto Schenk, Jean-Pierre Ponnelle ja Franco Zeffirelli) täysille saleille. Näiden talojen konsepti perustuu tähtilaulajiin, jolloin uusien laulajien sijoittaminen produktioon tapahtuu yhdellä tai jopa vajaalla näyttämöharjoituksella. Tällöin henkilöohjaus ja koreografia ei voi olla kovin monimutkainen. Oopperat esitetään musiikki ja kapellimestari edellä ja ohjaajan merkitys on vähäinen ja hänen tärkein tehtävänsä on palvella kapellimestaria ja laulajia mahdollisimman hyvin. Vanhoilla produktioilla voi olla myös aitoa kiinnostavuutta ja historiallista arvoa kuten esimerkiki Wieland Wagnerin 1950-luvun Lentävä Hollantilainen Kööpenhaminassa.

Kysymys on siitä, voiko ja kannattaako ohjelmiston suunnittelussa pelata varman päälle? Onko mahdollista ja tarkoituksenmukaista tilata perinteinen ohjaus ja lavastus, jota voidaan näyttää seuraavat 20 vuotta? Hyvä niin. jos lopputulos on tasokas. Riskinä saattaa olla, että tyydytään liian vaatimattomaan.

Toisaalta saattaa olla viisastakin, että suosituimmat teokset esitetään perinteisinä. Tällaisia voisivat olla La Bohèmen, Carmenin ja La Travitan ohella Taikahuilu, Tosca ja Figaron häät. Omasta mielestänu ns. historialliset oopperat olsi syytä pitää aikakaudessaan (esimerkiksi Tosca ja Don Carlos).

Toistaiseksi Paasikiven tulevista linjauksista on kuultu, että La Bohèmen ohella ohjelmistoon on tulossa musikaali Oopperan kummitus (2015) ja mahdollisesti operettia sekä uusi produktio Figaron häistä. Aika kevyttä ja perinteistä.

Palapelia tasapainottaa huomattavasti, jos Patrice Chéreaun ohjaama ja Esa-Pekka Salosen johtama Elektra tulee luvatusti kaudella 2015-2016 ja jos Richard Straussia juhlitaan myös muutoin kuin kevään Ruusuritarin muutamalla esityksellä. Kiinnostuksella odotetaan Paasikiven - erinomainen Wagner-laulaja itsekin - avausta Wagner-rintamalla. Jos musikaali- ja operettiyleisöllä pystyttäisiin rahoittamaan Nürnbergin mestarilaulajat, Töölön Tannhäuserkin olisi tyytyväinen.

Toivomuslistalla olisi lisää barokkioopperaa, joka elää maailmalla suurta suosiota sekä jatkoa Mikko Franckin aloittamalla ranskalaisoopperalla. Miten olisi vaikkapa Hector Berlioz'n Troijalaiset tai Jules Massenet'n Werther? Tietenkin Kansallisoopperan velvollisuus on tuoda esille myös kotimaista uutta oopperaa eikä vain muutamien suosikkiteosten uudelleenlämmityksiä.

Kansallisoopperalla luulisi olevan myös sivistyksellinen agenda eikä vain pinnallisten muotivirtojen seuraaminen. Kuten ei oopperalaulajaksi kasva tunnin tai viikon harjoittelulla, ei yleisökään muutu oopperayleisöksi parilla tv-aarialla.